Kuten terapiassa on tullut opittua, olen Suurien Tunteiden Ihminen. Vaikka se ei päälle näy. Niinpä reagoin joskus kovin tunteella erinäisiin asioihin, kuten vaikkapa lähimmäisten saavutuksiin (ks. ed. postaus). Jotkin asiat, jotka luen tai nään saa minut aika tavalla tolaltani ja taas kyyneleitä vierii.

Ero masennusaikojen ja nykypäivän välillä on, että nämä tunnetilat eivät enää jää päälle.  Yleensä ei mene kuin puolisen päivää, niin tunteet tasoittuvat ja voin taas ajatella kyseistä asiaa järkevästi. Joskus pitää odottaa seuraavaa aamua. Vain poikkeustapauksissa useampi päivä. Ja masentuneena siis pyörittelin samoja ajatuskehiä viikosta toiseen, löytämättä ulospääsyä tunnepyörteestä.

Tähän kuulen mielessäni terapeutin kysymyksen: Mitä sinä teet nyt toisin?

Ainakin huomaan asian ja voin sanoa itselleni hieman ulkopuolelta, että voihan pentele, nytkö se jysähti. Ja sitten mietin aktiivisesti mitä haluaisin asialle tehdä ja mikä ehkä laukaisisi tilanteen ja kokeilen eri keinoja. Voi olla että soitan miehelle ja kerron miten kävi. Tai että kirjoitan siitä blogiin. Tai että kerron tunnereaktiostani juuri sille henkilölle, joka sen aiheutti. Tai sitten menen vain ulos ja tekemään jotain muuta tullakseni toisiin ajatuksiin.

Ehkä suurin ero onkin päättäväisyys, että tästä jumista on päästävä eroon ja tietysti se, että parantuneen yleisolon seurauksena olen kykynevä erinäisiin toimiin asian eteen. Pahimpina masennusaikoina en olisi kyennyt tekemään asialle mitään, vaikka miten olisin halunnut.

Hänellä on kolme lasta, joista ensimmäinen syntyi jo opiskeluaikana. Sen jälkeen hän on paitsi kasvattanut näitä lapsia, suorittanut kaksi (2) maisterin tutkintoa, tohtorin tutkinnon sekä perustanut yrityksen ja tämä kaikki reissutöissä olevan miehen kanssa. (Ja jätän tässä ihan tietoisesti pois kaiken vähemmän tärkeän. Älkää kuvitelkokaan että hänen kotinsa ei olisi puhdas, tyylikäs ja että lapsille tehdään terveellistä kotiruokaa.) Nyt hän on palannut yrityksestä palkkatöihin ja alkanut tehdä etäopintoina MBA-tutkintoa.

Ja minä siis romahdin kun olisi pitänyt yhden lapsen kanssa tehdä väitöskirja, jolle oli sekä rahaa että aikaa yllin kyllin.

Minä olen sisäistänyt perusteellisesti muutamia ihanteita. Yksi niistä on, että koulutus on aina hyvä. Mitä enemmän sen parempi. Ja toinen on, että lapset on hyvä asia, ainakin kaksi tai kolme. Sitten olen sisäistänyt sellaisia elämistä koskevia periaatteita, kuin että aloitetut hommat tehdään loppuun. Että liika työ, josta uupuu, on normaali tilanne. Että itseltä tulee vaatia aina enemmän kuin muilta. Että velvollisuudet hoidetaan äärimmäisyyksiin asti. Ja ennen kaikkea, se mitä luvataan, viedään myös loppuun. Kasvatuksessa saamassani maailmankuvassa sellaiset henkilöt olivat säälittäviä tai naurettavia, jotka tekevät suuria suunnitelmia, joita ei sitten kykenekään toteuttamaan.

Kognitio voi sanoa ihan mitä tahansa, mutta emootiot seuraavat omia lakejaan. Julkkisten supersaavutukset voin ohittaa, mutta kun omat ystävät ja läheiset saavat aikaan niin paljon enemmän kuin minä, on seurauksena vuorotellen agressioita ja alemmuudentunnetta.

Tietenkään ei pitäisi vertailla, jokainen omista lähtökohdistaan jne. bla bla. Miten mielelläni olisinkaan niin suvereeni!

Epäilen että repliikin kirjoittajalla on ollut mielessä rauhoittavat lääkkeet, sedatiivit. Niiden vaikutus on nopea ja niihin tuppaa tottumaan, niin että kokee tarvitsevansa isompia annoksia. Rauhoittaviin lääkkeeisiin voi siis jäädä koukkuun ja moni jääkin. Masennuksen hoidossa niitä käytetään kuitenkin harvoin. Joskus alussa kun odotetaan "oikeiden" masennuslääkkeiden alkavan vaikuttaa.

Masennuksen hoidossa yleisimmin käytetyt SSRI-lääkkeet sensijaan toimivat täysin eri tavalla. Ne alkavat vaikuttaa vasta useamman viikon viiveellä. Ylimääräisten tablettien ottamisesta ei seuraa minkäänlaista olon parantumista, jonka vuoksi niitä alkaisi karkkina nappailla. Monille liian suuri annostus aiheuttaa itseasiassa pahoinvointia ja vatsavaivoja.

SSRI-lääkkeet eivät sinällään aiheuta miellyttäväksi koettua oloa niin kuin monet huumausaineet tai rauhoittavat lääkkeet. Ne palauttavat aivojen aineenvaihdunnan normaalitilaan, minkä käyttäjä huomaa masennusoireiden helpottumisena. Masentuneelle on tietenkin uskomaton onnen tunne palata normaalitilaan ilman pakottavia ajatuskierteitä jne., mutta kun oireet ovat poistuneet, ei olo siitä parane vaikka masennuslääkkeitä ottaisi miten paljon.

Masennuksesta toipuneena ja aika paljon aiheeseen perehtyneenä katson olevani pätevä kommentoimaan lausahduksia, joita kuulen ja luen lehtiartikkeleista sekä oikomaan televisiosarjojen ja elokuvien antamaa kuvaa masennuksesta ja sen hoidosta.

Tänään siis sarjani avauksena kommentti, jonka olen kuullut monilta lievän masennusjakson kokeneilta, jotka ovat kokeilleet terapiaa: "Kävin minä siellä kerran mutta ei se mitään auttanut."

En ymmärrä mistä joillakin on sellainen käsitys että keskustelu- tai psykoterapia olisi jotenkin nopea ratkaisu psyykkisiin ongelmiin. Että terapeutti voisi ikäänkuin ruiskuttaa meihin hyvää oloa. Kukaan terapeutti tai lääkäri ei ikinä tällaista väittäisi. Terapia on prosessi, jossa ensimmäisellä kerralla vasta tutustutaan ja kartoitetaan tilannetta, lääketieteellisesti ilmaisten tehdään diagnoosia ja hoitosuunnitelmaa.

Koska ongelmista puhuminen on raskasta, ei ole mitenkään tavatonta että ensimmäisen tapaamisen jälkeen olo on totaalisen uupunut. Jos terapiassa ensimmäistä kertaa näkee selvästi, miten syvällä onkaan, voi se myös tuntua ihan kamalalta. Monista ei ole terapiaistunnon jälkeen sinä päivänä enää juuri mihinkään.

Kaikista näistä tunteista ja asioista nimenomaan puhutaan terapiassa, niitä käsitellään ja työstetään. Seuraavan istunnon aluksi voi heti aloittaa siitä, miltä ensimmäinen tapaaminen tuntui ja mitä siitä seurasi. Koulutettu terapeutti haluaa kuulla, miten asiakas kokee terapian ja myös reagoi siihen.

Kuinka monta istuntoa sitten tarvitaan, ennen kuin terapia auttaa?

Sitä on vaikea sanoa, koska terapia jos mikä on hyvin yksilöllinen asia. Itse sanoisin, että jos puhuu terapeutille avoimesti siitä, mitä terapiatyöskentelystä ajattelee, mutta silti kolmen istunnon jälkeen vieläkin tuntuu ettei ole terapeutin kanssa yhtään samalla aaltopituudella, tai että terapeutin suosima työskentelytapa ei yhtään sovi itselle, niin voi alkaa harkita terapeutin vaihtamista. Ilman muuta kannattaa yrittää vielä toista lähestymistapaa!

Tulin heti edellisen kirjoituksen jälkeen raskaaksi, mutta se raskaus ei onnistunut vaan päättyi kaavintaan toukokuun alussa. Kesällä tulin uudestaan raskaaksi. Elo- ja syyskuun tein paljon töitä, kun oli se aika vuodesta, ja kärsin järkyttävästä pahoinvoinnista. Nyt olen viidennellä kuulla, sairaslomalla ja kärsin vieläkin pahoinvoinnista ja väsymyksestä.

Luovaan toimintaan, jollainen blogikin on, tarvitaan elämässä sopivasti toimettomuutta. Ehkä elämä on liian täyttä juuri nyt.

Lopputulemana tästä kaikesta minulla on ilmeisesti "vain" yhdistelmäpäänsärkyjä, eli samaan aikaan jännityspäänsärkyä ja migreeniä. Lisäksi oikean korvan tasapainoelin ei jostain syystä reagoi yhtä voimakkaasti ärsykkeisiin kuin vasen. Huimaus johtui siis tästä tasapainoelinten epäsuhdasta.

Nyt olen makoillut kotona tämän viikonlopun. Huimaus on hellittänyt ja sitä hoidetaan kortisonilla vielä pari päivää. Taustalla jomottaa vieläkin lievä päänsärky, mutta nyt on menossa kolmas päivä ilman särkylääkkeitä. Arastelen niiden ottamista, koska pelkään tilannetta, että ne eivät autakaan. Huomenna maanantaina menen omalle lääkärilleni ja katsotaan jatkohoitoa, lääkkeitä jne.

Minulla on ilmeisesti ollut migreenikohtauksia ennenkin. En ole osannut ajatella pääkipujani siltä kannalta, kun ne aina ovat esiintyneet osana jo alkaneita jännityspäänsärkyjä. Migreenikohtaukset ovat liittyneet masennusjaksoihini. Niitä oli eniten syksyllä 2009. Kun sitten vuoden lopussa sain masennuslääkkeet, ne hävisivitä. Viime lokakuussa oli ilmeisesti kuitenkin vielä yksi kohtaus, koska olin hakenut käsikauppaa tujumpia särkylääkkeitä lääkäriltä.

Mikä migreenikohtauksen sitten laukaisi nyt? Onnekseni voin todeta, ettei minulla ole uutta masennusjaksoa. Työpaineita on kuitenkin ollut, niin kuin olen täälläkin kirjoittanut. Ilmeisesti sen suhteen menin jonkun rajan yli, jonka yli ei olisi pitänyt mennä. Olisi pitänyt jo aikaisemmin tehdä täysjarrutus ja ottaa sairaslomaa, ettei olisi tarvinnut migreeniä siihen pakottamaan.

Olen oppinut seuraamaan mielialaani jo varsin hyvin, ja masennusoireista päätellen ajattelin jaksavani vielä edellisen viikon, joka olisi ollut työni sisältöjen kannalta tosi tärkeä. (Pahoitteluni työkavereille, jotka joutuivat tekemään minunkin työni.) En kuitenkaan osannut tarkkailla muita merkkejä tarpeeksi hyvin. Opittavaa riittää siis vieläkin.

Positiivista on kuitenkin se, ettei migreeni yllättänyt minua ihan puskasta, vaan olin havainnoinut kasvavat paineet ja jopa suunnitellut jo loman maaliskuun lopuksi juuri tästä syystä. Viikonloppuohjelmiakin olin suunnitellut jaksamisen kannalta ja miettinyt ottavani sairaslomaa tarpeen mukaan tämän viikon jälkeen. Mutta tämän viikon olisin halunnut vielä olla töissä, ks. yllä.

Itseasiassa arvioni oli siis vain viikon tai parin pielessä. Ei hassumpi tulos välitentistä!

Liikaa töitä koko alkuvuonna. Ensin apulaiseni oli sairaana, sitten tuli muuten vain vuoden toiseksi kiireisin aika. Eilen olin töissä kaksi ylityötuntia, ettei tänään tarvinnut mennä, kun on oikeastaan vapaapäiväni. Töitä on niin paljon, että voisin kevyesti täyttää niillä 100% työaikaa. Minulla on kuitenkin vain ne 60%, ja voimia vain niihin kuutenkymmeneen prosenttiin. Ensi viikolla en voi jättää työkavereita pulaan, muuten olisin ottanut sairaslomaa. Tulee vielä työteliäs ja pitkä viikko. Sen jälkeen kyllä helpottaa ja otan ylityövapaata. Jesh.

Mies oli melkein koko viikon työmatkalla ulkomailla. Eilen selvisi, että sama toistuu ensi viikolla. Minä en ole muutenkaan sovelias yksinhuoltajaksi, saatikka sitten sellaisina aikoina kun on liikaa töitä.

Allergia-aika on alkanut. Koska siitepöly kutittaa kurkkua, on muutenkin minulle tyypillinen suun seudun lihasten jännittäminen käynyt ihan mahdottomaksi. Hieron kielellä kitalakea jatkuvalla syötöllä. "Jännitystä" siis riittää...

Mitä siis tehdä? Tulee viikonloppu ja on levättävä. Rentouduttava. Lauantaina poika voisi mennä naapuriin yöksi, mutta toistaiseksi se on itse sanonut ettei se halua. Tulisi hyvään väliin kyllä iltavapaa miehen kanssa, kun parisuhteelle ei ole sattuneista syistä jäänyt paljoa aikaa. En kuitenkaan halua pakottaa poikaa yökylään, kun meillä ei ole mitään pakottavaa syytä. Muutoin pitäisi kai tehdä yksin jotain. Jos pääsisi jonnekin vaikka saunomaan...

Olen saanut torjuttua uhkaavan tilanteen jo parikin kertaa. Katsotaan onnistuuko se tälläkin kertaa. Kun vaan tään päänsäryn sais loppumaan jollain konstilla. Viikonloppuna ei äkkiseltään saa mistään fysioterapiaakaan.

Tässä väsymystilassa kyllä ei kiinnosta perheen laajennus! Taas näin yhtä äitiä joka odottaa kolmatta. En vaan voi käsittää... Enkä sääliä sitten kun ne valittaa miten raskasta on kolmen lapsen kanssa.

Tänään maalasimme keittiötä yhdessä, poika leikki omassa huoneessaan ja kävi välillä esittelemässä touhujaan ovella. Hymyilin hymyilemästä päästyäni ja mietin: hah, ei minua ole ollenkaan vaikea saada onnelliseksi! Nytkin olen ihan hirmuisen onnellinen, tässä maalatessani keittiötä sunnuntaina aamupäivällä.

Niin nopeasti sitä unohtaa.

Kun olin masentunut, kyseinen tilanne ei olisi tehnyt minua onnelliseksi. Olisin ollut ahdistunut ja ajatusteni pyörteissä, aivan sama miten miellyttävänä tilanteen olisin kokenutkin. Se masennuksessa onkin niin karmivaa. Masentunut on masentunut aina ja joka paikassa, silloinkin kun on "hyvä olla".

Olin tiistaina terapiassa, jossa puhuimme toisesta lapsesta ja tähän liittyvistä ristiriitaisista tunteistani. Minulla ei ole "vauvakuumetta" tai toivetta lapsesta. Ei sisäistä syvää tarvetta saada vielä toinen oma lapsi. Ja vauva-aika pelottaa. Masentuisinko taas? Mutta kun katson miten nyt nelivuotias poikani naurattaa ihastuksissaan vauvoja, toivon kovasti että hän saisi olla joskus isoveli. Ja on ihana ajatus aloittaa mieheni kanssa yhdessä iso uusi asia ja tehdä se yhdessä. Suurin lapseen liittyvä toiveeni onkin se, että mieheni keskittyisi täysillä perheeseemme ja minuun. Huomio, yhteinen päämäärä, läheisyys... Me! Nyt olemme pariskunta, jolla on lapsi. Toisen lapsen myötä olisimme uudella tavalla perhe.

Olen kokenut hirveän ahdistavana etten ole varma haluanko toista lasta ja ristiriitaiset tunteet ovat suorastaan piinanneet minua. Tiistaina solmu kuitenkin aukesi, kun nimesimme tunteistani kaksi erillistä asiaa: minulle ei ole "vauvakuumetta", minulla on "perhekuume".

Kun toiseen lapseen liittyvät positiiviset tunteet saivat nimen ja paikan, ne alkoivat oikein kukoistaa. Hymy huulillani olen toistellut nämä päivät itsekseni, että toivon perheen laajennusta. Toivon toista lasta! Se tuntuu ihmeelliseltä ja käsittämättömältä ja aivan ihanalta.

Nyt vasta tajuan, etten ollut hyväksynyt perheen laajennusta "oikeaksi" tai "päteväksi" syyksi haluta lasta. Masentuneille hyvin tyypilliseen tapaan olin ensin asettanut kriteereitä joillakin käsittämättömillä mittapuilla ja sitten verrannut niihin itseäni. Tulos oli odotettavissa oleva: en kelpaa.

Tällä kertaa olin ottanut mittapuun toisen siskoni minulle kuvailemasta tunteesta haluta selittämättömällä tavalla ja syvästi oma lapsi. Siitä olin poiminut käsityksen, että tällainen tunne tarvitaan, jotta voisi tulla onnellisesti äidiksi. Ei minulla ollut kyseistä tunnetta ensimmäistä lasta saadessanikaan, ja nyt tajuan että olen syyttänyt juuri tätä puutteellisuuttani masennuksen aiheuttajaksi. Että lähdin väärin perustein lasta hankkimaan. Tällainen selitys sopii masentuneelle kuin nenä päähän, koska se siirtää syyn masennukseen lopulta itselleni. Mitäs läksin.

Mutta mitä hittoa mieltä on ajatella, että on vain yksi ainut ja oikea tunnetila raskaaksi tulemiselle? Ja miten niin kaikkien muiden motiivien seurauksena olisi väistämättä mielenterveyden ongelmat?

Koko vuosien terapian aikana parhaita oppimiani asioita on ollut vaihtaa näkökulma idealistisesta pragmaattiseksi. Joka kerta kun tajuan käyttäväni vääriä kriteereitä - ihannekuvia - ja korvaan ne sillä mitä itse tunnen ja mikä minulle tekee hyvää, saan annoksen energiaani takaisin ja paranen taas palasen.

Mutta takaisin luottosiskooni, jolle kiirehdin kertomaan ilostani. Hän totesi, että vaikka vauva- ja perhetoiveet voikin jossain mielessä erottaa, niin pitää miettiä onko toisen eteen valmis kestämään toista tai luopumaan toisesta. Siihen se euforisuus lässähti. Hän yhdisti taas ne kaksi asiaa, joiden erottaminen oli saanut mieleni lentoon. Sisko oli tietenkin oikeassa, mutta nautin vielä niin kovasti erottamisen iloista, etten ollut vielä valmis siirtymään synteesiin. Sisko parka. Ei ole helppoa olla masentuneen luottohenkilö. Ikinä ei tiedä mitä voi sanoa.

Ensivaikutelma oli ollut hyvä. Terapeuttini oli puhunut hänen kanssaan siltä istumalta kaksikymmentä minuuttia, kysynyt juuri oikeita kysymyksiä ja sopinut ajan tammikuulle. Ystäväni koki terapeuttini tunnistaneen hänen hätänsä ja kertoi että olo oli ollut heti puhelun jälkeen helpompi. Nyt hän odotti hyvin positiivisella mielellä tulevaa istuntoansa. Olen niin iloinen hänen puolestaan!

Jos teillä on hyvä terapeutti, jakakaa hänet muiden kanssa!