Riitan edelliseen postaukseen laittama kommentti herätti ajatuksia, jotka ajattelin nostaa nyt ihan oman postauksensa tasolle.

Kuten terapiassa on tullut opittua, olen Suurien Tunteiden Ihminen. Vaikka se ei päälle näy. Niinpä reagoin joskus kovin tunteella erinäisiin asioihin, kuten vaikkapa lähimmäisten saavutuksiin (ks. ed. postaus). Jotkin asiat, jotka luen tai nään saa minut aika tavalla tolaltani ja taas kyyneleitä vierii.

Ero masennusaikojen ja nykypäivän välillä on, että nämä tunnetilat eivät enää jää päälle.  Yleensä ei mene kuin puolisen päivää, niin tunteet tasoittuvat ja voin taas ajatella kyseistä asiaa järkevästi. Joskus pitää odottaa seuraavaa aamua. Vain poikkeustapauksissa useampi päivä. Ja masentuneena siis pyörittelin samoja ajatuskehiä viikosta toiseen, löytämättä ulospääsyä tunnepyörteestä.

Tähän kuulen mielessäni terapeutin kysymyksen: Mitä sinä teet nyt toisin?

Ainakin huomaan asian ja voin sanoa itselleni hieman ulkopuolelta, että voihan pentele, nytkö se jysähti. Ja sitten mietin aktiivisesti mitä haluaisin asialle tehdä ja mikä ehkä laukaisisi tilanteen ja kokeilen eri keinoja. Voi olla että soitan miehelle ja kerron miten kävi. Tai että kirjoitan siitä blogiin. Tai että kerron tunnereaktiostani juuri sille henkilölle, joka sen aiheutti. Tai sitten menen vain ulos ja tekemään jotain muuta tullakseni toisiin ajatuksiin.

Ehkä suurin ero onkin päättäväisyys, että tästä jumista on päästävä eroon ja tietysti se, että parantuneen yleisolon seurauksena olen kykynevä erinäisiin toimiin asian eteen. Pahimpina masennusaikoina en olisi kyennyt tekemään asialle mitään, vaikka miten olisin halunnut.

 

Ystäväni J. kirjoitti, enkä saa vastattua.

Hänellä on kolme lasta, joista ensimmäinen syntyi jo opiskeluaikana. Sen jälkeen hän on paitsi kasvattanut näitä lapsia, suorittanut kaksi (2) maisterin tutkintoa, tohtorin tutkinnon sekä perustanut yrityksen ja tämä kaikki reissutöissä olevan miehen kanssa. (Ja jätän tässä ihan tietoisesti pois kaiken vähemmän tärkeän. Älkää kuvitelkokaan että hänen kotinsa ei olisi puhdas, tyylikäs ja että lapsille tehdään terveellistä kotiruokaa.) Nyt hän on palannut yrityksestä palkkatöihin ja alkanut tehdä etäopintoina MBA-tutkintoa.

Ja minä siis romahdin kun olisi pitänyt yhden lapsen kanssa tehdä väitöskirja, jolle oli sekä rahaa että aikaa yllin kyllin.

Minä olen sisäistänyt perusteellisesti muutamia ihanteita. Yksi niistä on, että koulutus on aina hyvä. Mitä enemmän sen parempi. Ja toinen on, että lapset on hyvä asia, ainakin kaksi tai kolme. Sitten olen sisäistänyt sellaisia elämistä koskevia periaatteita, kuin että aloitetut hommat tehdään loppuun. Että liika työ, josta uupuu, on normaali tilanne. Että itseltä tulee vaatia aina enemmän kuin muilta. Että velvollisuudet hoidetaan äärimmäisyyksiin asti. Ja ennen kaikkea, se mitä luvataan, viedään myös loppuun. Kasvatuksessa saamassani maailmankuvassa sellaiset henkilöt olivat säälittäviä tai naurettavia, jotka tekevät suuria suunnitelmia, joita ei sitten kykenekään toteuttamaan.

Kognitio voi sanoa ihan mitä tahansa, mutta emootiot seuraavat omia lakejaan. Julkkisten supersaavutukset voin ohittaa, mutta kun omat ystävät ja läheiset saavat aikaan niin paljon enemmän kuin minä, on seurauksena vuorotellen agressioita ja alemmuudentunnetta.

Tietenkään ei pitäisi vertailla, jokainen omista lähtökohdistaan jne. bla bla. Miten mielelläni olisinkaan niin suvereeni!

Voi elämä! Tämä repliikki on televisioelokuvasta, jonka käsikirjoittaja ei ole vaivautunut ottamaan edes masennuslääkityksen perusasioista selvää.

Epäilen että repliikin kirjoittajalla on ollut mielessä rauhoittavat lääkkeet, sedatiivit. Niiden vaikutus on nopea ja niihin tuppaa tottumaan, niin että kokee tarvitsevansa isompia annoksia. Rauhoittaviin lääkkeeisiin voi siis jäädä koukkuun ja moni jääkin. Masennuksen hoidossa niitä käytetään kuitenkin harvoin. Joskus alussa kun odotetaan "oikeiden" masennuslääkkeiden alkavan vaikuttaa.

Masennuksen hoidossa yleisimmin käytetyt SSRI-lääkkeet sensijaan toimivat täysin eri tavalla. Ne alkavat vaikuttaa vasta useamman viikon viiveellä. Ylimääräisten tablettien ottamisesta ei seuraa minkäänlaista olon parantumista, jonka vuoksi niitä alkaisi karkkina nappailla. Monille liian suuri annostus aiheuttaa itseasiassa pahoinvointia ja vatsavaivoja.

SSRI-lääkkeet eivät sinällään aiheuta miellyttäväksi koettua oloa niin kuin monet huumausaineet tai rauhoittavat lääkkeet. Ne palauttavat aivojen aineenvaihdunnan normaalitilaan, minkä käyttäjä huomaa masennusoireiden helpottumisena. Masentuneelle on tietenkin uskomaton onnen tunne palata normaalitilaan ilman pakottavia ajatuskierteitä jne., mutta kun oireet ovat poistuneet, ei olo siitä parane vaikka masennuslääkkeitä ottaisi miten paljon.

 

Tästä alkaa löyhästi toteutuva sarja "Yleisiä väärinkäsityksiä masennuksesta ja sen hoidosta".

Masennuksesta toipuneena ja aika paljon aiheeseen perehtyneenä katson olevani pätevä kommentoimaan lausahduksia, joita kuulen ja luen lehtiartikkeleista sekä oikomaan televisiosarjojen ja elokuvien antamaa kuvaa masennuksesta ja sen hoidosta.

Tänään siis sarjani avauksena kommentti, jonka olen kuullut monilta lievän masennusjakson kokeneilta, jotka ovat kokeilleet terapiaa: "Kävin minä siellä kerran mutta ei se mitään auttanut."

En ymmärrä mistä joillakin on sellainen käsitys että keskustelu- tai psykoterapia olisi jotenkin nopea ratkaisu psyykkisiin ongelmiin. Että terapeutti voisi ikäänkuin ruiskuttaa meihin hyvää oloa. Kukaan terapeutti tai lääkäri ei ikinä tällaista väittäisi. Terapia on prosessi, jossa ensimmäisellä kerralla vasta tutustutaan ja kartoitetaan tilannetta, lääketieteellisesti ilmaisten tehdään diagnoosia ja hoitosuunnitelmaa.

Koska ongelmista puhuminen on raskasta, ei ole mitenkään tavatonta että ensimmäisen tapaamisen jälkeen olo on totaalisen uupunut. Jos terapiassa ensimmäistä kertaa näkee selvästi, miten syvällä onkaan, voi se myös tuntua ihan kamalalta. Monista ei ole terapiaistunnon jälkeen sinä päivänä enää juuri mihinkään.

Kaikista näistä tunteista ja asioista nimenomaan puhutaan terapiassa, niitä käsitellään ja työstetään. Seuraavan istunnon aluksi voi heti aloittaa siitä, miltä ensimmäinen tapaaminen tuntui ja mitä siitä seurasi. Koulutettu terapeutti haluaa kuulla, miten asiakas kokee terapian ja myös reagoi siihen.

Kuinka monta istuntoa sitten tarvitaan, ennen kuin terapia auttaa?

Sitä on vaikea sanoa, koska terapia jos mikä on hyvin yksilöllinen asia. Itse sanoisin, että jos puhuu terapeutille avoimesti siitä, mitä terapiatyöskentelystä ajattelee, mutta silti kolmen istunnon jälkeen vieläkin tuntuu ettei ole terapeutin kanssa yhtään samalla aaltopituudella, tai että terapeutin suosima työskentelytapa ei yhtään sovi itselle, niin voi alkaa harkita terapeutin vaihtamista. Ilman muuta kannattaa yrittää vielä toista lähestymistapaa!

Hmm. En oikein tiedä jatkuuko tämä blogi. Olen ensimmäistä kertaa vuodatuksessa sitten viime kevään. Jotenkin tuli vain sellainen blokki, etten halunnut avata koko vuodatusta, ja koska olen oppinut seuraamaan selittämätöntä vatsatuntumaa, annoin asian olla. Jos hannaa vastaan niin sitten ei mennä Vuodatukseen.

Tulin heti edellisen kirjoituksen jälkeen raskaaksi, mutta se raskaus ei onnistunut vaan päättyi kaavintaan toukokuun alussa. Kesällä tulin uudestaan raskaaksi. Elo- ja syyskuun tein paljon töitä, kun oli se aika vuodesta, ja kärsin järkyttävästä pahoinvoinnista. Nyt olen viidennellä kuulla, sairaslomalla ja kärsin vieläkin pahoinvoinnista ja väsymyksestä.

Luovaan toimintaan, jollainen blogikin on, tarvitaan elämässä sopivasti toimettomuutta. Ehkä elämä on liian täyttä juuri nyt.