Vuokon kommentti edelliseen postaukseeni innoitti minut vilkaisemaan vanhaa blogiani. Se tuntui jo aika kaukaiselta, vaikka tietysti silti hyvin läheiseltä. Se todella oli sitä edellistä elämää, ei tätä uutta.

Toissapäivänä terapiassa totesimme ties monennenko kerran, että väitöskirjan lopettaminen oli se ratkaiseva askel, joka johti paranemisen tielle. Ja tietysti masennuksen nimeäminen ja lääkkeet. Molemmat päätökset ovat kietoutuneita toisiinsa. En olisi saanut lopetettua väitöskirjan tekoa jos ei olisi ollut diagnoosia. Enkä toisaalta olisi mennyt psykiatrille diagnoosia ja lääkkeitä saamaan, jollei väitöskirja olisi ollut jo viikkoja aivan jumissa.

Elämässä ei kai ole sattumia. Niinpä juuri eilen olin sanonut miehelleni, etten aio enää ilmoittautua opiskelijaksi syksyllä. Hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että joku raja täytyy olla, niin edullinen opiskelijan status kun joissain tilanteissa onkin. Nyt huomaan etten enää tosiaan haluakaan olla opiskelija. Loppusyksystä minun pitäisi saada työpaikassani puolipäiväinen sopimus. Tuntityöläisestä tulee lopulta oikea työntekijä! Luonnollisesti en haluakaan tehdä enempää kuin puoli päivää. Siinäkin riittänee haastetta, vaikka työ tekeekin minulle yleisesti ottaen todella hyvää. Työpaikka on täysin mustapukuinen-nainen-vapaata aluetta.

Ja tänä aamuna sitten mieheni kysyi, missä se sosiologian laitos taas sijaitsikaan. Hän lähti töihin mukanaan kassillinen laitoksen laitteita, joita en ole palauttanut. Hän lupasi tehdä tämän palveluksen minulle jo aikaa sitten, ja nyt se sitten toteutuu. Yksi painolasti taas vähemmän. Monena iltana on tuntunut, että mikäs tuossa, huomenna otan ja vien laitteet takaisin, mutta eihän siitä koskaan mitään tullut. Aiemmin olisin syytellyt itseäni tästä ja vieläkin tarvitaan sisäistä dialogia vakuuttamaan itseäni siitä, ettei konkreettisen avun saamisessa ole mitään häpeämistä.

Yksi irtautumisen aste on vain vielä edessä: väitöskirjan ohjaajalle kirjoittaminen. Sen ilmoittaminen, minkä hän varmasti jo tietää, nimittäin ettei väitöskirjani valmistu. Ei koskaan.