Olin tänään psykologilla ja sovimme, että ensi kerralla käymme sen viimeisen aiheen kimppuun, joka saa ajatukset jymähtämään kiertoradalle - kokemuksiini vauvan äitinä. Tämä aihe on siinä mielessä erittäin tärkeä, että mieheni haluaisi toisen lapsen. Minä taas en traumaattisine muistoineni voi kuvitellakaan itseäni toista kertaa vauvan äitinä. Ajatus on liian kamala. Jotkin asiaan liittyvät ajatukset ovat myös ihania, kuten se, miten ihana isoveli esikoiseni olisi. Mutta se ajatus minusta vauvan äitinä on ylitsekäymätön este.

Psykologi kysyi varovasti aiheesta, ja sanoi sitten, että tunnun vetävän rajoja edellistä kertaa paremmin. Sanon suoraan ja kiertelemättä etten halua toista lasta. Viime kerralla minua jarrutti vielä kovasti tunne, että minun pitäisi haluta. Pikkuisen pintaa raapaisemalla kuitenkin esiin purskahtivat vanhat tutut kyyneleet, jotka paljastavat kipukohdat armotta.

Nyt kun olen mielialaltani vakaa(mpi), on tämä vauvanäitipaketti tullut helpommaksi kantaa. Voin paremmin säädellä sitä, missä tämä paketti sijaitsee. Se on mielen reunamilla, peränurkassa, ei enää silmien edessä. Paketin sisältö ei ole kuitenkaan terapiavuosien aikana muuttunut mitenkään. Ihan sama trauma sieltä löytyy, sama suru, häpeä, epätoivo. Aina on ollut muita, vielä enemmän painavia ja keikkuvia paketteja purettavana. Mutta nyt siis viimein pääsen käsiksi tähänkin.

Tuntuu vielä mahdottomalta, että voisin integroida sen traumaattisen ajan osaksi itseäni.  Mutta toisaalta olen terapian aikana jo purkanut toisia paketteja, joista uskoin samaa. Ennen valtavasti energiaa vieneet asiat soljuvat nyt osana elämääni. Ne kuuluvat minuun ja hyväksyn ne. Ne eivät vedä enää masennuksen pyörteeseen ja tuskaan, joskin vaativat enemmän tai vähemmän työstämistä. Mutta sehän on vain elämää. Siksi on toivoa. Mikä mahtava energia siitä vapautuisikaan, jos pääsisin kantamasta tätä viimestäkin taakkaa!