Kävin joku aika sitten katsomassa ystävän vauvaa. Aivan pienet vauvat olivat minusta jossain vaiheessa suorastaan vastenmielisiä, mutta nyt yritän suhtautua niihin joltisenkin neutraalisti. Kahvittelujen jälkeen uskaltauduin ottamaan vauvan ihan syliinkin. Istuin siinä sohvalla siis vauva sylissä, ja koin ihan uuden elämyksen, kun sitä vauvaa pitelin vain minä, eikä se mustapukuinen nainen. Ajattelin siinä sitten myös huikaisevan ajatuksen, että minulla voisi olla oma vauva, ja minä olisin silti minä. Siis olisin ihan niin kuin nytkin olen, ja sitten minulla olisi siinä vauva!

Täytyy kuitenkin täsmentää, etten osaa vieläkään kuvitella että tämä toteutuisi. Osaan kuvitella tilanteen samaan tapaan, kuin voin kuvitella ufon laskeutuvan tuohon takapihalle. Masennus ja vauvan äitinä oleminen ovat minulle erottamattomasti yhteen kietoutuneita. En ole kokenut mitään muuta vauvanhoitoa. Tämä emotionaalinen muistijälki on jotain käsittämättömän voimallista.

Neljä vuotta elämästäni. Neljä pitkää vuotta viime viikkoon, jolloin minusta oli ihan oikeasti hauskaa olla äiti. Mitä elämä olisi ollutkaan, jos olisin saanut synnytyksen jälkeen pysyä itsenäni? Mitä ajattelisin äitiydestä, jos olisin saanut äitinä olla terve?

Nyt kun poika täyttää huomenna neljä, on vaikea olla ajattelematta ajan kulumista ja summaamatta äitiurani tapahtumia. Jokin on nyt päättymässä ja jokin alkamassa, mutta vielä pitäisi, aina pitäisi muistaa, että seuraava masennusvaihe tulee ennemmin tai myöhemmin. On niin ihanaa, kun on hyvä olla, suorastaan tajuttoman hauskaa, kun ei ole masentunut. Olisi niin ihanaa olla varma, ettei mustapukuinen nainen palaa enää koskaan... Silloin voisi alkaa uskoa vaikka ufoihin.