Kiirehdin kertomaan luottosiskolle viimeisten päivien ilon aiheeni, mutta taisin vähän hätäillä. Olisi ehkä pitänyt vielä pitää omana tietonani. Ilo oli vielä liian hauras jaettavaksi. Mutta miks ihmeessä keskustelu siskon kanssa "pilasi" iloni?

Olin tiistaina terapiassa, jossa puhuimme toisesta lapsesta ja tähän liittyvistä ristiriitaisista tunteistani. Minulla ei ole "vauvakuumetta" tai toivetta lapsesta. Ei sisäistä syvää tarvetta saada vielä toinen oma lapsi. Ja vauva-aika pelottaa. Masentuisinko taas? Mutta kun katson miten nyt nelivuotias poikani naurattaa ihastuksissaan vauvoja, toivon kovasti että hän saisi olla joskus isoveli. Ja on ihana ajatus aloittaa mieheni kanssa yhdessä iso uusi asia ja tehdä se yhdessä. Suurin lapseen liittyvä toiveeni onkin se, että mieheni keskittyisi täysillä perheeseemme ja minuun. Huomio, yhteinen päämäärä, läheisyys... Me! Nyt olemme pariskunta, jolla on lapsi. Toisen lapsen myötä olisimme uudella tavalla perhe.

Olen kokenut hirveän ahdistavana etten ole varma haluanko toista lasta ja ristiriitaiset tunteet ovat suorastaan piinanneet minua. Tiistaina solmu kuitenkin aukesi, kun nimesimme tunteistani kaksi erillistä asiaa: minulle ei ole "vauvakuumetta", minulla on "perhekuume".

Kun toiseen lapseen liittyvät positiiviset tunteet saivat nimen ja paikan, ne alkoivat oikein kukoistaa. Hymy huulillani olen toistellut nämä päivät itsekseni, että toivon perheen laajennusta. Toivon toista lasta! Se tuntuu ihmeelliseltä ja käsittämättömältä ja aivan ihanalta.

Nyt vasta tajuan, etten ollut hyväksynyt perheen laajennusta "oikeaksi" tai "päteväksi" syyksi haluta lasta. Masentuneille hyvin tyypilliseen tapaan olin ensin asettanut kriteereitä joillakin käsittämättömillä mittapuilla ja sitten verrannut niihin itseäni. Tulos oli odotettavissa oleva: en kelpaa.

Tällä kertaa olin ottanut mittapuun toisen siskoni minulle kuvailemasta tunteesta haluta selittämättömällä tavalla ja syvästi oma lapsi. Siitä olin poiminut käsityksen, että tällainen tunne tarvitaan, jotta voisi tulla onnellisesti äidiksi. Ei minulla ollut kyseistä tunnetta ensimmäistä lasta saadessanikaan, ja nyt tajuan että olen syyttänyt juuri tätä puutteellisuuttani masennuksen aiheuttajaksi. Että lähdin väärin perustein lasta hankkimaan. Tällainen selitys sopii masentuneelle kuin nenä päähän, koska se siirtää syyn masennukseen lopulta itselleni. Mitäs läksin.

Mutta mitä hittoa mieltä on ajatella, että on vain yksi ainut ja oikea tunnetila raskaaksi tulemiselle? Ja miten niin kaikkien muiden motiivien seurauksena olisi väistämättä mielenterveyden ongelmat?

Koko vuosien terapian aikana parhaita oppimiani asioita on ollut vaihtaa näkökulma idealistisesta pragmaattiseksi. Joka kerta kun tajuan käyttäväni vääriä kriteereitä - ihannekuvia - ja korvaan ne sillä mitä itse tunnen ja mikä minulle tekee hyvää, saan annoksen energiaani takaisin ja paranen taas palasen.

Mutta takaisin luottosiskooni, jolle kiirehdin kertomaan ilostani. Hän totesi, että vaikka vauva- ja perhetoiveet voikin jossain mielessä erottaa, niin pitää miettiä onko toisen eteen valmis kestämään toista tai luopumaan toisesta. Siihen se euforisuus lässähti. Hän yhdisti taas ne kaksi asiaa, joiden erottaminen oli saanut mieleni lentoon. Sisko oli tietenkin oikeassa, mutta nautin vielä niin kovasti erottamisen iloista, etten ollut vielä valmis siirtymään synteesiin. Sisko parka. Ei ole helppoa olla masentuneen luottohenkilö. Ikinä ei tiedä mitä voi sanoa.