Riitan edelliseen postaukseen laittama kommentti herätti ajatuksia, jotka ajattelin nostaa nyt ihan oman postauksensa tasolle.

Kuten terapiassa on tullut opittua, olen Suurien Tunteiden Ihminen. Vaikka se ei päälle näy. Niinpä reagoin joskus kovin tunteella erinäisiin asioihin, kuten vaikkapa lähimmäisten saavutuksiin (ks. ed. postaus). Jotkin asiat, jotka luen tai nään saa minut aika tavalla tolaltani ja taas kyyneleitä vierii.

Ero masennusaikojen ja nykypäivän välillä on, että nämä tunnetilat eivät enää jää päälle.  Yleensä ei mene kuin puolisen päivää, niin tunteet tasoittuvat ja voin taas ajatella kyseistä asiaa järkevästi. Joskus pitää odottaa seuraavaa aamua. Vain poikkeustapauksissa useampi päivä. Ja masentuneena siis pyörittelin samoja ajatuskehiä viikosta toiseen, löytämättä ulospääsyä tunnepyörteestä.

Tähän kuulen mielessäni terapeutin kysymyksen: Mitä sinä teet nyt toisin?

Ainakin huomaan asian ja voin sanoa itselleni hieman ulkopuolelta, että voihan pentele, nytkö se jysähti. Ja sitten mietin aktiivisesti mitä haluaisin asialle tehdä ja mikä ehkä laukaisisi tilanteen ja kokeilen eri keinoja. Voi olla että soitan miehelle ja kerron miten kävi. Tai että kirjoitan siitä blogiin. Tai että kerron tunnereaktiostani juuri sille henkilölle, joka sen aiheutti. Tai sitten menen vain ulos ja tekemään jotain muuta tullakseni toisiin ajatuksiin.

Ehkä suurin ero onkin päättäväisyys, että tästä jumista on päästävä eroon ja tietysti se, että parantuneen yleisolon seurauksena olen kykynevä erinäisiin toimiin asian eteen. Pahimpina masennusaikoina en olisi kyennyt tekemään asialle mitään, vaikka miten olisin halunnut.