Viime viikot ovat menneet niin hyvin, että olen nyt pudottanut lääkeannosta olemattomiin kymmeneen milligrammaan. Kerta toisensa jälkeen hämmästelen, miten hyvällä tuulella olen. Suorastaan iloinen, kuten käymässä ollut rakas kanssamasentunut ystäväni totesi. Voin vain toistaa, että on kamalan mukavaa kun on hyvä olla!

Kun olen muuten ollut niin hyvässä kunnossa, olen myös käynyt käsiksi autolla ajamisen pelkooni. Meillä on uusi, ihana auto, ensimmäisemme, ja olen ajanut sillä jo kolme kertaa työpaikalle ja takaisin! Hyvä minä!

Ajopelkoni lähti kahdesta paniikkokemuksesta ratissa seitsemän vuotta sitten. Jouduin yllättäen vilkkaassa liikenteessä tilanteeseen jota en hallinnut, eikä asiaa auttanut, että vieressä istuja ärsyyntyi. Kylmä hiki, tärisevät kädet, putkinäkö, huimaus, lamaantuminen... Ei ihme että pelottaa vieläkin, varsinkin moottoritiet. Tällainen paniikkikohtaus ratissa kovassa vauhdissa voi koitua kuolemaksi, eikä vain minulle.

Näillä parilla ajokerralla työpaikalle olen keskittynyt siihen, etten saisi adrenaaliinisuihkua, vaan pysyisin relana. On toistaiseksi onnistunut. Olen kuitenkin sen verran jännittynyt, että huomaan joutuvani keskittymään auton käsittelyyn. Ympäristön havainnointi on vielä heikkoa, vaikkei nyt ihan putkinäön asteella. Pitäisi nyt vain malttaa edetä hitaasti ja kerätä onnistumisen kokemuksia. Ajopelosta pääsee vain ahkerasti harjoittelemalla. Kuulen jo terapeutin muistutuksen, että minulla on tapana odottaa itseltäni liian paljon ja ennen kaikkea liian pian.