Ottaa päähän. Kaikki ärsyttää. En jaksa yhtään kun poika roikkuu minussa ja miehen tekemiset saa sapen kiehumaan. Aaarghhhh! Ahistaa joka puolelta mitä kaikkea pitäis, asunto siivota, vaatehuoltoa tehdä kesälomamatkaa varten. Katsoa ylipäätään mihin aikaan sitä lähdetään. Meiliä lähettää. Ärsyttää kun joka paikka on täynnä tavaraa, mutta ärsyttää vielä enemmän että joutuisi siivoamaan.

Miehen työpaikan kesäjuhlissa vanaveteen ilmestyi mustapukuinen nainenkin muistuttamaan, miten kivaa meillä oli yhdessä edellisissä kesäjuhlissa. Käskin sen häipyä. Kai se häipyikin. Mutta ärsytys jäi. Eipä sillä, oli sitä jo ennenkin.

Haluaisin päästä jonnekin, pois. Tai edes jutella jonkun kanssa. Mutta silloin kun tarvitsisi, ei ketään tavoita. Ylipäätään en uskalla soittaa kenellekään huonoissa asioissa, kun en halua rasittaa muita ja pelkään, ettei ne halua enää olla mun kavereita. Nyt olisin uskaltanut, enkä siis tavoittanut ketään. Tai no, siskon, joka on festareilla eikä kuullut mitään. Sinnekin olisin halunnut mutten päässyt.

Voisin lähteä ulos lenkille tai jotain, mutta siitä tulee mieleen kesyt kyyhkyset. Nekin näyttää kirmaavan taivaalle vapaina, mutta niillä on lyhyt talutushihna. Ne ottavat vain pienen pyräyksen lakkansa ympärillä. Ahdistavaa ajatella sitä. Minunkin lenkkini olisi vain näennäisvapautta. Eivät tarpeeksi pitkiä, että tekisi taas mieli kotiin.

Sitäpaitsi en ole uskaltautunut talon takana alkavaan metsään sen jälkeen, kun siellä kulkevien junanraiteiden kohdalla minua kiehtoi niin kovasti ajatus, miltä tuntuisi laskea pää raiteelle. Kylmä sileä metalli kaulan alla. Nyt se voisi kiehtoa vielä enemmän.

Nostan kyllä välittömästi lääkeannoksen taas 20mg:n. Pari päivää meni kymmenellä. En tiedä liittyvätkö asiat toisiinsa, tämä on ärsytystä, ei masennusta, mutta varma on varmaa.

Minua rassaa varmasti myös lähestyvä lomamatka kotiseudulle. Niin ihanaa kun sinne on mennäkin, on joka kerta vaikeaa antautua taas niille siteille, jotka siellä ympärille kiertyvät. Kodin suojaa ei saa ilman sen kahleita. Olen ihan allerginen kaikille ajankäyttösuunnitelmille siellä. Meidän perheessähän ei lomaa voi viettää muuten kuin kalenterin kanssa suunnittelemalla. Velvollisuuksia, velvollisuuksia, pitäähän siellä käydä kun kerta täällä ollaan, ja ilman muuta käytte siellä ja siellä ja pitäähän mökille ehtiä ja jollekin illalle pitää järjestää lettukestit ja ja ja ja ja... Vastenmielisyyteni suunnitelmia kohtaa on vastenmielisyyttä lapsuudenkodin dynamiikkaa kohtaan. Kun olen siellä, on se ihan ok, ja joskus tosi ihanaakin. Mutta se mutaatio alussa... Voi ei, miten minä jaksan!

Tietysti minua ärsyttää, koska en jaksa. Koska olen loman tarpeessa. Se alkoi oikeastaan eilen, mutta ei hajuakaan milloin se oikeasti alkaa. Lomamatka kotiin on rankkaa psyykkistä työtä. Olemisessa tarpeeksi haastetta.