Olen aloittanut työt vanhassa työpaikassani, 40h/kk. Olen toimistolla kaksi kertaa viikossa. Tiedän, etten jaksaisi enempää, mutta muinakin päivinä tuntuisi kivalta mennä.

Olen aloittanut terapian kotitehtävänä mielialapäiväkirjan. Kirjaan jokaiselle päivällä oliko se hyvä, keskiverto vai huono, sekä kolme ilon aihetta. Jaoin päivän vielä kolmeen: aamupäivä, iltapäivä ja ilta. Useimmat päivät ovat sekoitus hyvää ja keskivertoa, mutta jokunen huonokin merkintä löytyy.

Kivenheiton päässä alkaa ehkä aikuisten jazztanssiryhmä - mieletön säkä jos näin todella käy!

Vähitellen vapaapäiviin on tulossa vapaapäiväfiilistä.

On ihanaa, kun ajan kuluminen ei ole paha asia. Kun viikko on ohi, on viikon työt tehty ja hyvä niin. Hyvästi "apuataasonviikkoohienkämäolepäässytväikkärissätämänpitemmälle".

Kaipaan miestäni välillä suorastaan fyysisesti, vaikka hän on vain töissä. Olen vieläkin rakastunut.

Olen uudistanut vanhan ystävyyden, joka katkesi ensin hänen, sitten minun masennukseeni. Kun molemmilla on liikaa ongelmia, ei joskus osaa enää auttaa toistaan. Nyt toivumme molemmat, tapaamme säännöllisesti, ja alan vasta tajuta millainen aukko elämässäni oli ilman häntä.

Olen lakannut kipuilemasta sitä, että tajusin lopettaa väikkärin ja hakea lääkkeitä vasta viime syksynä. Jostakin syystä olin valmis paranemaan vasta viime syksyn episodin jälkeen. Ilman sitä aikaa jotain olisi jäänyt oppimatta.

Kysymys toisesta lapsesta on vähemmän "jos" ja enemmän "milloin", kuin koskaan ennen.

Alan olla kiitollinen tälle kriisille. Ilman sitä minulla ei olisi tätä uutta elämää.