Juuri kun vielä eilen aamulla tuuletin miehelle ihanaa masennusvapaata oloani, niin eiköhän vain se mustapukuinen peeveli hiipinyt iltapäivällä vanaveteeni. Olisihan se pitänyt tietää, ettei se nyt voinut yks kaks kokonaan hävitä.

Niin kuin usein, en ensin kotona netteillessäni huomannut koko asiaa. Sitten oli kuitenkin lääkäriaika (varmistettiin ettei ole mitään elimellistä syytä väsymykselle tms.). Auttamisprofessioihin kuuluvien ihmisten kohtaaminen oli jälleen kerran totuuden paikka.

Kun paikalla on joku, joka työnsä puolesta pitää minusta huolta ja tietää masennuksestani, on kuin joku itsepetoksen verho repäistäisiin auki tai vaihtoehtoisesti säällistä julkisivua ylläpitävät tukipalkit romahtaisivat. Paljastuu armotta, mikä on todellinen tilani, ja usein se on huonompi kuin kuvittelin. Tämän jälkeen oli pakko tunnustaa, että mustapukuinen nainen on taas täällä. :P

Onneksi se pysytteli kuitenkin taka-alalla. Uppouduin illaksi tietokonepeliin (vanha kunnon Civilization) ja tänään on jo taas parempi. Mielialalääke vaikuttanee tässä niin, etten putoa niin syvälle kuin ennen. Siis kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä...