Niin kuin edellisistä kirjoituksista lienee käynyt selväksi, ei viime aikoina ole mennyt kovin hyvin. Olen ollut hirveän huonolla tuulella, jopa niin, että yhtenä iltapäivänä meinasi ajatukset jumittaa kiertoradalle. Se oli aika pelottavaa. Sinä samana iltana kyllä jokin jännitys laukesikin ja olen ollut vähän relampi, mutta silti jokin on koko ajan liikkeessä ja kehitteillä, koko ajan on jonkinlaista kipuilua. Varmasti ihan positiivista sinänsä, että asiat ei ainakaan jumita, mutta myös tuskastuttavaa. En osaa olla oikeasti rauhassa, enkä tiedä mihin suuntaan liike kääntyy. Kaksi teemaa on selvästi päällimmäisenä: oireiden vähättely ja tarvitsevaisuus.

Olen taas uudelleen miettinyt vanhoja aikoja. Erityisesti masentuneen ystäväni kanssa jutellessa olen tajunnut, miten pitkälle vähättelin omia oireitani - mikä on tietysti oire sekin. Tällä ystävällä oli esimerkiksi kirja masennuksesta, jonka kuvauksia lukiessa ajattelin refleksinomaisesti, että eihän minulla nyt ihan näin ollut. Mutta sitten jouduin sanomaan itselleni, että kyl-lä, ihan just näin minullakin oli. Miten silloin pari vuotta sitten koko ajan olin muka lopettelemassa terapiaa... Hah!

Ja tämä tarvitsevaisuus. Minulla on tällä hetkellä olo kuin sisälläni olisi musta aukko, joka voisi imeä itseensä loputtomasti rakkautta, huolenpitoa, huomaavaisuutta, ihailua, jopa palvontaa. Janoan sitä keltäpäs muulta kuin mieheltäni. Kyllä hän toki minulle näyttää rakastavansa, mutta minä voisin ottaa sitä vastaan vielä hirveän paljon enemmän... Ja samalla reagoin vähän tylysti, jos hän rakkauttaan näyttää, ikään kuin en uskoisi hänen tarkoittavan sitä. "Onko nämä kukat tosiaan minulle vai pöydälle kun vieraita tulee". Idioottimaista. Olen joskus kuin äidistään mustasukkainen pikkulapsi, joka ei haluaisi päästää äitiä metriäkään kauemmaksi ja vuorotellen potkii ja takertuu.

Siitä päästäänkin minua kovasti pelottavaan ja aika psykoanalyyttiseen ajatukseen, että tämä tarvitsemisen tunne kumpuaa lapsuuden, tai pikemminkin nuoruuden kokemuksesta. Masennukseni taustalla kun on yhtenä tärkeänä osana puberteetti-aikani joskus viidentoista hujakoilla, jolloin perheessämme oli vähän kaikilla aika pahojakin ongelmia. Minun silloisen tulkintani mukaan kaikilla muilla oli suurempia ongelmia kuin minulla, jotin otin "järkevän lapsen" roolin helpottaakseni vanhempieni taakkaa. Minusta tuli vähän ylilojaalikin, enkä koskaan tosiasiassa kapinoinut.

Tästä ajasta kertoessani sanon aina, että minusta oli hyvä, että vanhempani jättivät minut rauhaan. Minuun luotettiin eikä minun asioihini puututtu. Mutta totuus taitaa olla, että silloinkin sisälläni huusi visusti piilottamani lapsi, että tulkaa, rakastakaa, huomioikaa! Sain kyllä huomiota hyvällä koulumenestyksellä ja kaikella muullakin menestyksellä, mutta loppujen lopuksi menestyksestä saatu huomio on pinnallista. Nyt kun itse on vanhempi, niin ymmärtää, että vanhemmat antavat kaikkein eniten "hankalalle" lapselle. Kaiken riidan ja satuttamisen taustalla on hirveän paljon enemmän rakkautta ja huomiota, kuin sille "helpolle" lapselle antaa. Ei ylpeänä oleminen vie vanhemmilta voimia tai vaadi kovin suurta rakkautta. Mutta se vaatii, kun illasta toiseen itketään ja tahkotaan. Se vaatii, että aina vain yrittää.

Ja vanhempien voimat nyt vain ovat rajalliset, sekin on todella tullut selväksi. Omilla vanhemmillani ei silloin ollut resursseja antaa minulle enemmän. He menivät jo äärirajoillaan. Minä tunnistin tämän, enkä vaatinut heiltä enempää. Näin on varmaan monissa perheissä. Masennukselle tietä raivasi vasta se, että kielsin oman tarvitsevaisuuteni ja aloin uskoa, ettei minulla ollut oikeuttakaan sen enempään. Jos muiden ongelmien uskoo aina olevan pahempia, ei koskaan ota omia ongelmiaan vakavasti. Menettää otteen omiin tunteisiinsa. En tiedä onko kaikilla muillakin tämmöinen musta aukko, mutta minulle sen olemassaolon tunnustuminen ja sen kanssa eläminen on hirveän suuri askel.

Onneksi voin miehen kanssa puhua asioista tälläkin tasolla. Sanoin hänelle juuri, että minun on opeteltava hyväksymään ja ilmaisemaan tarvitsevaisuuteni, mutta minulla ei ole hajuakaan miten sen tekisin ilman että asetan hänelle kohtuuttomia paineita. Jos tämä musta aukko on lapsuudenperheen peruja, ei hän voi sitä täyttää. Ei sitä voi kukaan enää täyttää, muut kuin minä itse. Seuraavalle psykologiajalle mies ei pääse mukaan, mutta toivottavasti seuraavalle. Tarvetta alkaisi taas olla.