Mustapukuinen nainen on kutistunut. Hän ei enää leiju yläviistossa takanani, mahtavana varjona, niin kuin marraskuussa terapiassa, kun ulkoistin hänet ensimmäistä kertaa. Minun piti kannatella häntä pöydälle ryhmittelemieni puisen miehen, pojan ja itseni yllä.

Nyt hän on jo vähän lyhyempi kuin minä, ja mahtavaksi en voi häntä enää sanoa. Hän on enemmänkin ärsyttävä marisija, joka roikkuu paidanhelmassa. Joutuu ottamaan useita pieniä askelia pysyäkseen perässäni. Mutta ei lapsen kaltainen!

"Mistä sinä nyt siihen putkahdit! No mitä nyt? Ei, ei, en unohda sinua. Kerron kyllä sinusta vanhoille opiskelukavereilleni, niin että lakkaa elämöimästä. Sinähän olet ihan hermona. Saat tulla mukaan mutta rauhoitu ja ole hiljaa sivussa."

"No siinähän sinä taas olet! Tämä alkaa jo kyllästyttää. Ajattelit varmaan että kotiin lähtö olisi sinulle otollinen tilaisuus. Mutta saat kipittää siellä perässä, en aio pakata sinua matkalaukkuun. Tiedän kyllä, ettei kannata yrittää jättää sinua tänne. Mutta olet sinä ennenkin osannut seurata minua ihan omin neuvoin."

"Siis ei, miksi sinä nyt olet liimaantunut minuun ja takerrut kuin takiainen. Niin niin, oma vikani kun kuvittelin taas olevani nopea ja päässeeni eroon sinusta. Mutta kyllä neljä päivää alkaisi jo riittää!"

Eli jonkinlaista takapakkia elelen. Huonot päivät ei ole tietenkään mitään verrattuna taannoisiin, mutta en minä ole kotimaasta viikko sitten tultuani ollut kunnossakaan. Ystävä sanoi, että oletan aina kaiken olevan ohi, ja otan takapakit siksi turhan raskaasti. Hän on varmaan ihan oikeassa, mutta silti ei tunnu normaalilta, että tämä kestää näin kauan. En tosin pelkää kauheasti aallonpohjan syvenemistä, olen ennemminkin väsynyt elämään tämän mustapukuisen naisen kanssa.

Eikä todellakaan tunnu siltä, että voisin kuukauden päästä alkaa hivuttamaan lääkettä pois. Damn.