Mitä sanoa masentuneelle ystävälle, joka ei ole vielä ottanut ensimmäistä, tunnustamisen askelta?

Taas kerran kuulin joltain, että hän oli miettinyt avun hakemista mutta "toistaiseksi vielä pärjää ilman". Mikään ei ole varmempi merkki masennuksesta, kuin tällainen lause. Elämä, joka on pärjäämistä, on masentunutta elämää. Elämä, jossa koko ajan tasapainoilee romahtamisen ja jaksamisen välillä on masentunutta elämää. On masentunutta elämää, kun ulospäin vielä jaksaa ja mielessään ajattelee, etten jaksa enää yhtään. Ja sitten kuitenkin jaksaa ja "pärjää". Jotkut sanovat sitä latentiksi, piileväksi masennukseksi. Modernissa tautiluokituksessa puhutaan "lievästä" masennuksesta, vaikka masennuksen kokemus ei kyllä koskaan ole "lievä".

Olen lukenut viime aikoina Josef Giger-Butleria. En allekirjoita ihan kaikkea, mitä hän kirjoittaa masennuksesta, mutta masennuksiahan on yhtä monta kuin masentuneita, niin ettei voikaan odottaa jonkun kirjan osuvan sataprosenttisen oikeaan. Yksi hänen ajatuksensa, joka ns. kolahti oli, että masentuneet ovat voimakkaita. Masentunut elämä on hirvittävän raskasta. Masentuneet elävät koko ajan yli voimiensa, usein vuosien ellei vuosikymmenten ajan. Että tällaista elämää voisi viettää, täytyy olla valtavan voimakas. Masentuneet kokevat itsensä heikoiksi ja luusereiksi, mutta se ei pidä paikkaansa! Masentuneen elämänkulussa on tapahtunut asioita, jotka ovat saaneet hänet suuntaamaan valtavat voimavaransa itsensä kannalta tuhoisasti. 

Giger-Butler siis lohduttaa, että vaikka on hirvittävän raskasta muuttaa masentuneita ajatusmalleja ja reaktioita ja alkaa elää uutta, vielä aivan tuntematonta elämää, niin me kyllä selviämme siitä. Jos olemme jaksaneet elää vuosia masentunutta elämää, me jaksamme myös parantua. Ja sitäpaitsi meidän ei tarvitse tehdä sitä yksin. Onnistunut terapia on paranemisessa valtava helpotus. Ja minä lisäisin tähän vielä lääkkeet, jotka vapauttavat ajatukset masennuskarusellista, jotta ne voi suunnata uuden elämän rakentamiseen.

Minut tekee hirveän surulliseksi, kun kuulen miten monet ovat luovuttaneet, kun ensimmäinen terapeutti tai ensimmäinen lääke ei auttanutkaan. Paremman etsiminen kannattaa! Itselläni on ollut tässä suhteessa myös onnea. Kai jotkut paranevat ilman ammattiapua, mutta minä en kyllä voi käsittää, miten se olisi mahdollista. Puhumattakaan siitä, että se olisi tarpeellista. Minä vähän epäilen, että tällaiset parantumiset ovat lumeparantumisia, parempia aikoja, joita väistämättä seuraa huonommat.

Tämänkö kaiken sanoisin siis masentuneelle ystävälleni? En tiedä olisivatko nämä sanat tavoittaneet minua siinä vaiheessa missä hän tällä hetkellä on. Minähän olin itse kaksi vuotta jopa terapiassa, ennen kuin olin valmis todella katsomaan elämääni rehellisesti ja ottamaan ratkaisevat askeleet muutokseen. Jokaisen on edettävä omassa tahdissaan, eikä ketään voi pakottaa paranemaan. Niin mielelläni kuin kanssaihmisiä vastaanotoille raahaisinkin, se askel on jokaisen otettava itse.