"Ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla, minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan..."

Aloin vihdoin raikkoamaan pojan huoneen takaosaa, joka toimii meidän sisävarastonamme. Taistelin tieni ensin joulusta lähtien kerääntyneen sälän läpi, purin väliparkkeeratun pöydän joka päätyy hyväntekeväisyyteen ja sen takaa löysin laatikon, johon joulukuun alussa pakkasin väitöskirjapaperini. Se on harmaa, oikein kaunis Habitasin pahvilaatikko, jossa on tekstiilia jäljittelevä pinta ja metallikahvat. Aika painava, kun sisällä on kansiotkin.

Silitin laatikon kantta, ja mielessä läikähti pienen pieni kaihoisa hellyys, joka sai minut avaamaan laatikon. Raotin kantta ja näin kansiot, joihin olen niputtanut artikkelit. Ensimmäinen impulssi oli kiintymys, pidän monista niistä artikkeleista. Mutta heti sen perään tuli voimakas vierauden tunne. Katselin laatikon sisältöä kuin tuntematonta ihmistä. Entistä itseäni. Aika jolloin tuon laatikon sisältö oli osa minua, tuntuu olevan jo kovin kaukana. Tekee hirveän hyvää, kun tällä tavalla saa kerta toisensa jälkeen vahvistuksen, että päätös lopettaa oli oikea.

Omasta puolestani olisin valmis heittämään laatikon sisällön pois. Pidän sen kuitenkin vielä, koska psykologi ja psykiatri ovat yhtä mieltä siitä, että niin on parempi. Koska minulla on mahdollisuus pitää jatko-opintoja vain "jäissä", ei minun pitäisi tehdä lopullisia ratkaisuja ennen kuin olen parantunut. Psykologin mukaan ei ainakaan vuoteen. Mikään ei estä minua heittämästä papereita pois sitten vuoden päästä. Minä en taida siis olla ainut, joka pitää väitöskirjaa essentiaalisesti hyvänä ja kannatettavana asiana... Ja ehkäpä vuoden päästä katuisin, etten säilyttänyt laatikkoa jonkinlaisena muistona tai muistutuksena. Eihän sen makoilu nurkissa toisaalta aiheuta minussa - ihme kyllä - ahdistustakaan.

Aika mahdottomalta tuntuu juuri nyt kuitenkin ajatus, että joskus jatkaisin väitöskirjaani. Pöydän ja laatikon siirtäminen avasi väylän väitöskirjahyllyilleni, ja aloin raikota laatikoita ja kamoja, jotka ennen joulua jäivät vielä sinne. Arkistokortteja, klemmareita, nenäliinoja, kyniä... Siellä oli myös työpöydälläni ollut postikortti, jossa 1900-luvun alun keski-ikäinen nainen istuu kirjan ääressä. Teksti on tämän maan kielestä käännettynä: "opiskelen ahkerasti, mielelläni ja pitkään". Kortti oli tietenkin ironiaa entiselle minälleni, mutta on nyt menettänyt kohteensa.

Päätin heittää kortin pois ja meinasin jo viskata sen voitollisesti paperikoriin, kun päätinkin hetken mielijohteesta tehdä teatraalisen eleen ja polttaa sen. Otin sytkärin ja poltin kortin kädessäni, pesualtaan yllä, kuin elokuvissa konsanaan.