Ystäväni J. kirjoitti, enkä saa vastattua.

Hänellä on kolme lasta, joista ensimmäinen syntyi jo opiskeluaikana. Sen jälkeen hän on paitsi kasvattanut näitä lapsia, suorittanut kaksi (2) maisterin tutkintoa, tohtorin tutkinnon sekä perustanut yrityksen ja tämä kaikki reissutöissä olevan miehen kanssa. (Ja jätän tässä ihan tietoisesti pois kaiken vähemmän tärkeän. Älkää kuvitelkokaan että hänen kotinsa ei olisi puhdas, tyylikäs ja että lapsille tehdään terveellistä kotiruokaa.) Nyt hän on palannut yrityksestä palkkatöihin ja alkanut tehdä etäopintoina MBA-tutkintoa.

Ja minä siis romahdin kun olisi pitänyt yhden lapsen kanssa tehdä väitöskirja, jolle oli sekä rahaa että aikaa yllin kyllin.

Minä olen sisäistänyt perusteellisesti muutamia ihanteita. Yksi niistä on, että koulutus on aina hyvä. Mitä enemmän sen parempi. Ja toinen on, että lapset on hyvä asia, ainakin kaksi tai kolme. Sitten olen sisäistänyt sellaisia elämistä koskevia periaatteita, kuin että aloitetut hommat tehdään loppuun. Että liika työ, josta uupuu, on normaali tilanne. Että itseltä tulee vaatia aina enemmän kuin muilta. Että velvollisuudet hoidetaan äärimmäisyyksiin asti. Ja ennen kaikkea, se mitä luvataan, viedään myös loppuun. Kasvatuksessa saamassani maailmankuvassa sellaiset henkilöt olivat säälittäviä tai naurettavia, jotka tekevät suuria suunnitelmia, joita ei sitten kykenekään toteuttamaan.

Kognitio voi sanoa ihan mitä tahansa, mutta emootiot seuraavat omia lakejaan. Julkkisten supersaavutukset voin ohittaa, mutta kun omat ystävät ja läheiset saavat aikaan niin paljon enemmän kuin minä, on seurauksena vuorotellen agressioita ja alemmuudentunnetta.

Tietenkään ei pitäisi vertailla, jokainen omista lähtökohdistaan jne. bla bla. Miten mielelläni olisinkaan niin suvereeni!